Taekwondo – mikä joskus tunnetaan myös “jalan ja käden tienä” – on alun perin Koreassa kehittynyt itsepuolustuslaji. Taekwondo on olympialaji ja Suomeen se saapui 1970-luvun lopussa suurmestari Dae Jin Hwangin ansiosta. Suomessa on tällä hetkellä 68 aktiivista taekwondo-seuraa ja lajin harrastajien määräksi on arvioitu jopa 10 000. Taekwondo on maailman suosituin itämainen itsepuolustuslaji noin 70 miljoonalla harrastajalla.Taekwondo on paitsi kamppailulaji, myös erinomaista kuntoliikuntaa. Taekwondo perustuu ainoastaan ihmisen liikkeisiin ja se on niin kutsuttu täyskontaktilaji, eli taekwondossa sallittuja ovat jopa päähän kohdistuvat potkut. Taekwondo on hyvin tehokas itsepuolustuslaji, minkä vuoksi kattavat varusteet (käsi- ja jalkasuojat, rintasuoja, hanskat, alasuoja, kypärä sekä suusuoja) ovat tarpeellisia. Verrattuna joihinkin muihin itämaisiin kamppailulajeihin taekwondo pitää sisällään enemmän potkuja. Potkuista kerätään pisteitä.Taekwondossa on kymmenen oppilasarvoa, joista 1-3 ovat oppilasarvoja, 4-6 opettaja-arvoja, 7-8 mestariarvoja ja 9-10 kaikista korkeimpia, suurmestariarvoja. Taekwondo sopii lajina kaikenikäisille ja taekwondoryhmiä järjestetään erikseen mm. lapsille ja junioreille ympäri Suomea.Suomessa taekwondon kattojärjestö on vuonna 1980 perustettu Suomen Taekwondoliitto. Kuten muissakin maissa, myös Suomessa taekwondo on jakautunut kahteen erilaiseen muotoon eli WTF:n ja ITF:n hallinnoimiin taekwondoihin. Suomalaisilla taekwondon harrastajilla on ollut myös menestystä kansainvälisissä arvokisoissa, sillä Suomi on voittanut taekwondon MM-mitalin kaksi kertaa ja kilpaillut taekwondossa vuosien 2000, 2004 ja 2012 olympialaisissa.

Eskrima on kamppailulaji joka on peräisin Filippiineiltä, jossa se on myös kansallinen urheilulaji. Lajin nimi on peräisin espanjankielisestä miekkailua tarkoittavasta sanasta “esgrima”. Tässä taistelulajissa käytetään aseita, esimerkiksi keppejä, puukkoja ja muita teräaseita. Näiden lisäksi käytetään paljain käsin ottelua, nivellukkoja sekä erilaisia aseistariisumistekniikoita. Aseiden käyttö tekee tarpeelliseksi myös suojautumisen: versiosta riippuen pelaajilla on yllään ainakin topatut liivit ja kypärä.

Lajin taustaa

Päinvastoin kuin esimerkiksi kenjutsu, eskrima on historialtaan alempien luokkien laji. Siksi siitä ei ole säilynyt lähes minkäänlaista kirjallista tietoa. Eskrimassa yhdistyvät muinainen Intiasta peräisin oleva keppitaistelutraditio, Filippiinien omat taisteluperinteet sekä siirtomaa-ajan espanjalaiset vaikutteet. Lajin muoto on sittemmin vakiintunut, ja opetus muuttunut systemaattiseksi. Eskriman leviäminen kansainvälisesti oli hidasta, sillä sitä opetettiin pitkään vain filippiinoyhteisöissä, ja opettajia kritisoitiin perinnetaidon levittämistä ulkopuolisille. Itämaisten taistelulajien suosio on kuitenkin edesauttanut myös eskriman nousua, ja monet koulut opettavatkin useita lajeja.

Aloittelijasta mestariksi

Harjoittelu aloitetaan puukeppien kanssa, ja kun taitoa on karttunut tarpeeksi, siirrytään käyttämään teräaseita. Vasta tämän jälkeen opetellaan aseettomia tekniikoita. Teräaseiden käyttö sekä niiltä puolustautuminen ovat tärkeä tekijä eskriman suosion takana. Kansainvälisesti lajista on olemassa versioita, joissa korostetaan itsepuolustusta ja aseistariisuntaa. Mutta keskeistä on myös ajatus, että hyökkäys on paras puolustus. Aitojen machete-veitsien tai puukkojen käyttö vaatii ottelijalta rautaisia hermoja ja todellista teknistä osaamista.

“Samooborona bez oružija”, itsepuolustus ilman aseita, on Sambon ydin. Sen historia alkoi 1930-luvulla, kun Puna-armeijan eliittijoukoille alettiin opettaa judoa ja karatea taistelutaitojen kohentamiseksi. Tavoitteena oli pysäyttää aseistettu tai aseeton vastustaja mahdollisimman nopeasti. Sambo onkin yhdistelmä perinteistä venäläistä painia sekä useita ulkomaisia itsepuolustuslajeja, ja siihen haluttiin yhdistää näiden parhaat puolet. Sambossa käytetään heittoja, lukkoja ja mattokamppailua. Sambon otteluasu eroaa monista taistelulajeista sillä, että takin lisäksi käytettävissä housuissa on lyhyet lahkeet, eikä asuissa ole taitotasosta kertovia merkkejä tai vöitä.

Sambon eri versioita

Sambosta on olemassa kolme erilaista pääsuuntausta. Combat-versio kehitettiin armeijan käyttöön, ja siinä sallitaan muun muassa iskut polvilla tai päällä, sekä kuristusotteet. Jälkimmäiset sallitaan myös lajin Yhdysvalloissa harrastettavassa versiossa. Sambon urheiluversio muistuttaa vapaapainia ja judoa, tietyin sääntöihin ja asuihin liittyvin eroin. Esimerkiksi jotkin jalkalukot ovat sallittuja. Freestyle-suuntaus kehitettiin Amerikassa, ja siinä kuristusotteet ovat sallittuja, mutta lyönnit eivät. Keskeistä ovat heitot sekä tehokas maatyöskentely.

Tehokas laji

Sambon harrastaminen kasvattaa voimaa, sillä ottelijat pyrkivät jatkuvasti saamaan toisesta yliotteen. Joustavuus ja venyvyys lisääntyvät, kun kamppailijat väistävät toistensa hyökkäyksiä mielikuvituksellisin tavoin. Aerobinen kunto kohoaa, sillä otteisiin käytetään kaikkia kehon suurimpia lihasryhmiä. Otteluita varten opitut itsepuolustustaidot toimivat myös salin ulkopuolella. Kunnon lisääntymisen ja itsepuolustustaitojen lisäksi Sambo kehittää myös henkisiä kykyjä: sitkeyttä, keskittymiskykyä ja rohkeutta.

Brasilialainen jujutsu on erittäin tehokas kamppailu- ja itsepuolustuslaji, jonka maine alkoi levitä maailmalla 90-luvulla, kun lajin edustajat osallistuivat USA:ssa järjestettäviin vapaaotteluihin. Jujutsun edustaja onnistui voittamaan kaikki vastustajansa, jotka edustivat useiden eri kamppailulajien taitajia. Brasilialainen Gracie-suku oli kehittänyt japanilaisesta jujutsusta vuosikymmenten aikana tämän voittoisan suuntauksen. Vapaaottelut, joissa monet lajit kohtasivat, ovat tarjonneet sytykkeen brasilialaisen jujutsun ja muiden lajien entistä kunnianhimoisemmalle kehitykselle ja yhdistelylle.

Realistinen laji

Brasilialainen jujutsu on tehokas laji, jossa otetaan huomioon se todennäköisyys, että kontaktitilanteet johtavat usein maan tasolle. Tällöin muun muassa vastustajien painoon ja voimaan liittyvät erot tasoittuvat. Tärkeimpiä maataistelutekniikoita ovat lukot ja kuristukset. Myös lyönnit ja potkut ovat sallittuja, mutta niillä voi olla vaikea voittaa suurempi vastustaja ja ne lisäävät loukkaantumisen riskiä oteltaessa ilman suojia. Yleensä brasilialaisen jujutsun urheilumuodossa ei käytetä lyöntejä eikä potkuja, ja tällöin mitataan pelaajan henkisiä ja strategisia taitoja sekä tekniikan monipuolisuutta.

Sopii kenelle tahansa

Kaikenikäiset ja kokoiset ihmiset voivat harrastaa brasilialaista jujutsua sukupuoleen katsomatta. Lajin voi ottaa kilpaurheilun, itsepuolustuksen tai vapaa-ajan kuntoilun kannalta. Kuten monissa taistelulajeissa, henkinen puoli on tärkeä osa harjoitusta, ja pärjätäkseen on oltava kärsivällinen sekä valmis kohtaamaan omat rajat ja epäonnistumiset. Tuloksia tulee kuitenkin nopeasti voiman ja tekniikoiden kehittyessä. Taitojen karttuminen näkyy vyön värissä: vyöasteikko kulkee aloittelijan valkoisesta mestarin mustaan.

Thainyrkkeily, tai Muay Thai kuten lajia kutsutaan thain kielellä, on kamppailulaji, joka on kehittynyt muinaisesta thaimaalaisesta sotataidosta. Satojen vuosien ajan sotilaat harjoittelivat näitä taitoja ja välittivät niitä eteenpäin, mutta urheilulajiksi Muay Thai muodostui vasta 1930-luvulla. Nykyään se on nyrkkeilyn ja painin ohella maailman suosituimpia kamppailulajeja. Suomeen laji tuli 80-luvulla, ja vanhimmat seurat sekä Suomen Muay Thai -liitto perustettiin vuonna 1994.

Tekniikkalaji

Muay Thaissa käytetään monenlaisia tekniikoita: lyöntejä, kyynärpäälyöntejä, potkuja, polvipotkuja, kiinniotto- ja puolustustekniikoita, sekä pystypainia. Lajista puhutaan “kahdeksan raajan taiteena”, sillä eri kehonosia käytetään niin tehokkaasti hyödyksi. Ottelut tapahtuvat nyrkkeilykehässä, ja pelin kulkua valvovat ja arvostelevat tuomarit. Alun perin laji on ollut hyvin ottelu- ja kamppailukeskeinen, mutta nykyään siitä on tehty myös kuntoiluun sopivia muotoja. Lajin yleistyessä ja levitessä maailmanlaajuiseksi on siitä muodostunut Eurooppaan ja Amerikkaan omanlaiset versionsa. Thainyrkkeilyä ei pidä sekoittaa potkunyrkkeilyyn, joka on tekniikaltaan lähempänä karatea.

Thaimaan kansallisurheilu

Thaimaassa pelattaviin otteluihin kuuluu paljon perinteisiä tapoja ja rituaaleja, joissa näkyy historiallisia vaikutteita myös animismista ja buddhalaisuudesta. Muusikot soittavat ottelun taustalla. Ottelun alussa nyrkkeilijät astuvat kehään rituaaliin kuuluvissa asuissa ja kumartavat kehän jokaiselle kulmalle. Seremoniallisen tanssin aikana suoritetaan taistelua jäljitteleviä liikkeitä, jotka toimivat samalla alkulämmittelynä. Ennen ottelua taistelijat voivat tehdä loitsuja ja maneereita, joiden tarkoituksena on auttaa heitä voittamaan vastustajansa.

Kenjutsu tarkoittaa perinteistä japanilaista miekankäyttötaitoa, ja se on nykyisin tunnettu kamppailulaji. Kenjutsusta on olemassa satoja suuntauksia eli haaroja, jotka ovat saaneet alkunsa aina kun mestari on liittänyt opetukseen omia sovelluksia ja ideoita. Kullakin suuntauksella on omat perinteensä, harjoituksensa, metodinsa ja moraalinsa. Yhteistä eri koulukunnille ovat esimerkiksi ilman vastustajaa tehtävät taisteluharjoitukset.

Lajin taustaa

Kenjutsu on peräisin Japanin samuraiden taistelutaidoista, jotka alkoivat kehittyä taidokkaampaan ja esteettisempään suuntaan pitkän rauhan aikana, kun miekkoja ei käytetty taistelukentillä. Vanhimmat vielä nykyisin toiminnassa olevat koulukunnat ovat peräisin 1300-luvulta. Suuntauksien piirteet ovat siirtyneet eteenpäin perimätietona pääosin opetuksen kautta, sillä opetukset ja säännöt haluttiin pitää salassa. Laji yleistyi Japanissa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, ja myöhemmin maailmanlaajuinen kiinnostus japanilaisia taistelulajeja kohtaan lisäsi kenjutsun suosiota Japanin ulkopuolella.

Kenjutsun ominaispiirteitä

Kenjutsussa opiskellaan taistelun henkisiä ja strategisia periaatteita, teknisiä yksityiskohtia ja ajoitusta, sekä pyritään kasvattamaan henkistä ja fyysistä voimaa. Kaikille budo-lajeille yhteinen elementti on “kata”, joka tarkoittaa ryhmässä, parin kanssa tai yksin tehtäviä harjoituksia, joissa toistetaan tiettyä hyökkäys- tai puolustustekniikkaa. Katan lisäksi kenjutsussa tehdään esimerkiksi leikkausharjoittelua, eli katkotaan bambukeppejä tai kaislamattorullia. Harjoitusvälineenä käytetään joko puista tai oikeaa miekkaa. Miekat ovat erilaisia eri koulukunnilla riippuen siitä, minkälaiset käsitykset näillä on taistelun luonteesta. Toisin kuin muissa budo-lajeissa, kenjutsun harrastajia ei erotella vyön värin mukaan.

Karate on näkökulmasta riippuen taidetta, henkistä kehitystä, taistelulaji tai itsepuolustusmenetelmä. Toisaalta se on myös liikuntalaji, jossa käytetään monipuolisesti koko kehoa ja pidetään yllä yleiskuntoa. Lajin harrastaja on nimeltään karateka, ja karatekojen erivärisistä vöistä erottaa heidän taitotasonsa sekä sen, kuinka kauan he ovat lajia harrastaneet. Asuna on valkoiset puuvillahousut ja kimono, mikä on yleistä Kaakkois-Aasiasta peräisin olevien lajien keskuudessa.

Lajin historiaa

Karate on peräisin Japanista, jossa se kehittyi aseettomien munkkien taistelutaitojen ja Ryukyu-saarten alkuperäiskansojen taistelulajien yhdistyessä. Japaninkielinen sana tarkoittaa tyhjää kättä, sekä konkreettisesti (saarten asukkailla ei ollut lupaa käyttää aseita) että vertauskuvallisesti (taidon ja voiman lisäksi karatekan tulee kehittää tyhjää ja avointa mieltä.) Laji alkoi levitä Japanissa 20-luvuilla, ja maailmanlaajuiseen suosioon se nousi 60- ja 70-luvuilla suosittujen elokuvien kautta. Suomessa karatea on opetettu jo vuodesta 1967.

Ei vain voimalaji

Elokuvissa näkee karatekan murskaavan tiiliä tai puuta paljain käsin. Tämä on kuitenkin vain keino testata tekniikoiden toimivuutta. Ennen kaikkea karatessa kehitetään nopeutta, tasapainoa ja taitoja. Voima ja fyysinen kunto luonnollisesti lisääntyvät säännöllisen harjoittelun myötä, mutta karaten ytimessä on kyky reagoida vastustajan liikkeisiin ja tilanteisiin nopeasti. Taitava ja pitkälle kehittynyt karateka kykenee voittamaan itseään vahvemman ja suuremman vastustajan. Monien aasialaisten perinteiden tapaan myös karatessa korostetaan perinteitä, kurinalaista koulutusta sekä henkistä kehitystä.

Kung fu on kiinalainen termi oppimiselle ja pitkäjänteiselle harjoittelemiselle, mutta sitä käytetään myös nimikkeenä kiinalaisille taistelulajeille. Alun perin kung fu ei ollut vain taistelulaji, vaan siinä korostettiin henkisten ja fyysisten ominaisuuksien harjoittamista ja vahvistamista.

Buddhamunkkien hyödyntämä itsepuolustuslaji

Kiinassa on temppeleitä, joissa buddhalaiset munkit ovat omaksuneet harjoitteita parantaakseen terveyttään ja keskittymiskykyään, sekä aikanaan puolustamaan itseään rosvoja ja muita vihollisia vastaan. Tunnetuin buddhalaismunkkien temppeli, jossa kung futa harjoitetaan, on Shaolin temppeli. Suurin osa kung fun harjoitteista on kuitenkin kehittynyt temppelien ulkopuolella.

Kung fun tekniikoita

Kung fun tyylit poikkeavat paljon toisistaan. On tyylejä, joissa akrobatia on suuressa roolissa, toisessa suuntauksessa keskitytään enemmän aseiden käsittelyyn, liikesarjoihin tai käsitekniikoihin. Nimensä monet tyylit ovat saaneet eläinten mukaan kuten lohikäärme, tiikeri tai kurki. Näissä tyyleissä pyritään imitoimaan kyseisen eläimen toimintaa, kuten liikeratoja ja hyökkäämistä. Tekniikat vaihtelevat potkuissa, lyönneissä, heitoissa, pariharjoituksissa, sekä lukkoliikkeissä.On myös tyylisuuntia, joissa kung fu -mestarit ovat olleet lääkäreitä, jolloin tyylissä anatomialla ja kiinalaisella lääketieteellä on ollut osansa. Näissäkin tyyleissä on keskenään suuria eroja riippuen siitä, korostetaanko liikkeiden teknistä puhtautta vai kamppailuvalmiutta.

Kung Fu elokuvissa

Maailmalle tunnetuksi kung fu on tullut näyttelijöiden Bruce Leen ja Jackie Chanin mukana. Bruce Leen harrastajat muistavat myös lajin kehittäjänä, joka loi uuden tyylisuunnan nimeltään Jeet Kune Do. Näyttelijän tunnetuimmaksi kung fu -elokuvaksi jäi Enter the Dragon, joka ilmestyi vai päiviä Leen menehtymisen jälkeen.

Judo on japanilainen kamppailulaji, joka juontaa juurensa jujutsuun. Vuonna 1882 perustettiin Japanissa ensimmäinen judokoulu Jigoro Kanon toimesta. Kano kehitti lajia jujutsun tekniikoiden pohjalta sekä korosti ruumiillisen hyvinvoinnin ja henkisen kehittymisen merkitystä.Judon perusideana on käyttää vastustajan massaa ja voimaa häntä itseään vastaan. Judossa on kolme pääperiaatetta: maksimaalinen teho, yhteinen hyvä sekä joustavuus. Maksimaaliset tehon periaatteessa harrastajaa opetetaan käyttämään tilanteen vaatima voima, sekä maksimoimaan voimasta saatava hyöty. Yhteinen hyvä tarkoittaa, että kilpakumppania ei vahingoiteta ja loukkaantumisia pyritään kaikin keinoin välttämään. Tämän vuoksi muun muassa heittosuorituksissa heittäjä tukee heitettävän alastuloa. Jigoro Kano piti nöyryyttä tärkeänä osana judoa ja koki, että parhainkaan judoka ei saanut olla ylimielinen.Judo koostuu tekniikoista, joita ovat heitot, sidonnat, käsilukot ja kuristukset. Heittoja on viittä eri tyyppiä, jotka ovat käsiheitot, jalkaheitot, lonkkaheitot, sekä selälleen ja kyljelleen tehtävät uhrautumisheitot. Judon otteluaika on miehillä viisi minuuttia ja naisilla neljä. Jos pisteet ovat ottelun lopussa tasan, ensimmäisenä seuraavan pisteen suorittanut voittaa. Judon eri tekniikat ovat pisteytettyjä ja ottelun voi voittaa ennenaikaisesti esimerkiksi 10 pisteen ippon heitolla.Judogi, eli judopuku on vahvaa valkoista tai sinistä puuvillaa, jonka takki pysyy kiinni vyöllä. Lajin tekniikoiden vuoksi on tärkeää että kangas kestää vetämistä, joten judogi on esimerkiksi karateasua (karategia) vahvempi. Judossa vöiden värillä osoitetaan harrastajan taso, ja uuden tason saavuttaminen tarkoittaa tasokokeen läpäisemistä.

Capoeira on afrikkalaisbrasilialainen kamppailulaji, joka ensi näkemältä muistuttaa enemmänkin tanssia, jossa musiikki ja akrobaattiset liikkeet sulautuvat yhteen. Capoeira sai alkunsa Brasiliassa, jossa afrikkalaisjuuret omaavat alkuperäiskansalaiset harrastivat kyseistä kamppailulajia.Capoeira on tunnettu nopeista ja monipuolisista akrobaattisista liikkeistään, joissa käytetään sekä käsiä että jalkoja. Laji vaatii melkoisesti notkeutta ja voimaa, ja muistuttaa hyvin paljon tanssia erilaisten potkujen ja muiden liikkeiden sekoituksena. Capoeiraa harrastetaan perinteisen berimbau-musiikin säestämänä.Brasilia tunnetaan afrikkalaisorjistaan. 42 % afrikkalaisorjista maailmanlaajuisesti aikoinaan päätyi Brasilian sokeri- ja puuvillaplantaaseille orjatyöhön. Orjana työskennelleet afrikkalaiset toivat omat tapansa ja kulttuurinsa uuteen maailmaan ja näin syntyi myös capoeira. Capoeira oli orjatyöläisten salaharrastus vihollisia (plantaasin omistajia) vastaan ja samalla spirituaalinen tapa päästä edes hetkeksi orjuutta pakoon. Sanotaan, että capoeiran sisältävä tanssillisuus tulee juuri siitä, että orjat halusivat harrastaa salaa kamppailulajeja, jotta oikean paikan tullen pystyivät taistelemaan omistajiaan vastaan. Enemmänkin tanssia muistuttava laji ei herättänyt ihmetystä tai pelkoa orjia kohtaan omistajien keskuudessa.Capoeiraa harrastetaan ryhmässä ringissä ja sitä kutsutaan ystävällisesi taisteluksi ilman kontaktia. Ringissä olevilla taistelijoilla ja muusikoilla on omat sääntönsä, miten lähteä ja tulla rinkiin. Yleensä ei tehdä suoria potkuja ketään kohti, mutta niitä tehdään malliksi riippuen musiikin rytmistä. Eri capoeira-ryhmillä saattaa olla omat sääntönsä ja joskus taistelusta saattaa tulla väkivaltaistakin.Capoeira ei ole pelkästään kamppailulaji, vaan pitää sisällään arvoja, kuten kunnioitusta, vastuuntuntoisuutta, turvallisuutta, älykkyyttä ja vapautta.