"Greg Howard - 32 vuotta jujutsua" Budoka 6/2004
Jukido-jujutsun mestari Greg Howard (6.dan Jukido-jujutsu, 6.dan Kokondo-karate) saapui Yhdysvaltojen Connecticutista opettamaan Vantaalle jujutsua suomalaisille Jukido-jujutsukoille.
Greg Howard toimii sijoituskonsulttina perheyrityksessä, Howard Financial Corporationissa. Hän on opiskellut liiketaloutta ja lukenut yliopistossa niin filosofiaa kuin kirjallisuutta. Tämän lisäksi mies on ehtinyt toimia näyttelijänä, valokuvamallina, muotinäytösten koordinaattorina ja toimittajana. Budolajit ovat Grag Howardille olennainen osa elämää ja ymmärsin miehen puheista että Howardin naisystävien ei kannata testauttaa suosiotaan budolajeja vastaan.
Greg Howard innostui budolajeista 32 vuotta sitten, 11-vuotiaana. Armeijassa Japanissa palvellut isä kertoi hurjia juttuja valkopukuisista pikkumiehistä, jotka heittivät itseään päätä pidempiä vastustajia. Greg halusi palavasti liittyä johonkin budoseuraan, ja hän oli kirjoittanut kysymykset valmiiksi paperille. Itse asiassa paperissa luki myös hänen toivomansa vastaukset. Tärkein kysymys oli viimeinen: "Mitä voisin lajissa saavuttaa?" Toivevastaus oli se, että kovalla työllä oppilas voisi kehittyä taitavaksi. Howard nimittäin oli valmis uurastamaan ja vuodattamaan hikeä. Hän muistaa, että ahmi nuoruudessaan paljon sarjakuvia, ja lehtien supersankaritkin olivat saavuttaneet supervoimansa kovalla työllä.
Erilaisia dojoja
Howard löysi puhelinluettelon sivuilta kokonaista viisi budokoulua Connecticutin alueelta. Nykyään niitä on varmasti ainakin viiden sivun verran. Ensimmäinen opettaja ei suostunut edes puhumaan Gregin kanssa, koska piti tätä liian nuorena. Seuraava opettaja puolestaan halusi, että Greg allekirjoittaisi vuoden sopimuksen, ennen kuin edes näkisi opetusta. Greg reunahuomauttaa: "Olin 11-vuotias, mutta en sentään typerys". Seuraavana soitto ohjautui herra Paul Arelille (10.dan Jukido-jujutsu ja Kokondo-karate), joka suhtautui Howardiin kuin aikuiseen: hän vastasi kaikkiin esitettyihin kysymyksiin ja kutsui katsomaan seuraavia lauantaiharjoituksia. Gregin isä halusi pojan kuitenkin tutustuvan myös kahteen muuhun dojoon ennen lopullisen päätöksen tekemistä.
Greg Howard muistaa, että Arelin dojolla harjoiteltiin tuolloin yllätyshyökkäyksiä: tarttumisia takaapäin, joihin puolustautuja vastasi jujutsun eri tekniikoilla. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Isä liukeni pojan huomaamatta keskustelemaan herra Arelin kanssa takahuoneeseen: "Kun he saapuivat, isä kysyi mitä pidin näkemästäni. Minä kerroin haluavani liittyä ja rukoilin spanielinkatseella isältä lupaa. Isä yllätti sanomalla, että hän oli itse asiassa jo ilmoittanut minut seuran jäseneksi ja sain tulla maanantaina harjoituksiin - hän oli ostanut minulle jo karatepuvunkin."
Greg Howardin isä oli palvellut merijalkaväessä samoin kuin Paul Arel, joten he taisivat puhua samaa kieltä: "Isä kertoi minulle, että herra Arel on opettaja, jolta voisin oppia paljon, ei pelkästään taistelutaitoja, vaan myös sitä miten pitää käyttäytyä. Olin hyvin ujo ja hiljainen lapsi ja isä varmaan ajatteli, että taistelutaidot saisivat minut avautumaan - minkä ne sitten tekivätkin", vuolaspuheinen Howard nauraa.
Howard oli hintelä, hänellä oli selkävika ja hän kärsi allergioista. Hän koettikin käyttää aivojaan hyväkseen saadakseen tekniikkansa voimakkaammiksi. Ja onnistuikin siinä: "Sen sijaan pään käyttö ei onnistunut yhtä hyvin amerikkalaisessa jalkapallossa, jossa ensi yrityksellä minut taklattiin kenttään vaakatasoon ja toisella kerralla vielä pahemmin: heräsin taklauksen jälkeen vasta sairaalassa."
Mestarin paiskottavaksi
Greg Howard on ollut harrastuksen alusta asti shihan Paul Arelin opetuksessa honbu- (päämaja-) dojolla. Eikä hän myöhemminkään ole muuttanut kauas opettajastaan ja tämän dojosta: "Minulla oli kunnia päästä hänen ukekseen (parikseen) lukuisissa harjoituksissa honbu dojolla, näytöksissä ja seminaareilla. Olin nuori ja tuore mustan vyön oppilas Jukido-jujutsussa ja silti pääsin herra Arelin pariksi vaikka harjoituksissa oli usein läsnä monia oppilaita paljon minua korkeammilla vyöarvoilla. Minua ei aina opetettu, mutta shihan Arel teki tekniikat minulle ja opin siitä. Olin hyvä ukemeissa ja herra Arel otti minut aina parikseen kun kyse oli vaarallisemmasta tekniikasta."
Howard kertoo lumoutuneensa tavasta, millä herra Arel opettaa ja miten hän liikkuu tekniikassa: "Olen nähnyt herra Arelin monasti opastavan vaivatta oppilaita, joiden kanssa olen jo menettänyt toivoni. Hän vain kehoittaa heitä esimerkiksi siirtämään vähän oikeata jalkaansa ja äkkiä tekniikka toimiikin. Tämä on opettanut minulle miten pitää opettaa".
Harrastajat muodostavat perheen
Greg Howard muistelee, miten jotkut vanhemmat mustavöiset harrastajat ylenkatsoivat häntä juniorina salilla. Ikäänkuin pikkumies olisi ollut heidän tiellään. Tämän vuoksi Howard onkin painottanut myöhemmin salillaan yhteishenkeä. Kaikki harrastajat ovat hänelle yhtä lailla tärkeitä ja Kokondossa harjoittelijoista puhutaankin usein perheenä. "Tärkein oppi minkä olen saanut shihan Arelilta onkin se, miten ystävällisesti ja auttavaisesti hän suhtautuu kaikkiin järjestönsä oppilaisiin, kaikkiin, jotka yrittävät parhaansa. Ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, eikä esteitä tehdä tekniikkaa jos vain yritystä ja halua riittää. Opettajien tehtävä on antaa työkalut, joiden avulla oppilas voi onnistua".
Greg Howard kertoo, että Paul Arel ei anna koskaan periksi: "Olen usein ollut kärsimätön, koska en ole mielestäni oppinut jotakin tekniikkaa tarpeeksi nopeasti. Arel on neuvonut rentoutumaan ja imemään oppia tekniikkaan keskittyen. Ei kannata tuhlata energiaa ajattelemalla että minun pitäisi jo osata tämä tekniikka. Tarvitaan joku, kuten shihan Arel, kokoamaan palapeli ja kertomaan vaikkapa se, miten kaksi ennestään tietämääsi asiaa liittyvät toisiinsa. Pitäisi vain ajatella, että: "hienoa, opin taas jotakin uutta.""
"Ylempänä vyönä sitä osaa olevinaan jo kaiken, vaikkei tosiasiassa koskaan voi tietää kaikkea. Se mikä kantaa shihan Arelia ja minua päivästä toiseen on tieto siitä, että tekniikoissa on aina jotakin uutta opittavaa. Kyseessä voi olla aivan mitättömän tuntuinen asia, kuten pikkusormen asento tai jonkin lihaksen jännittäminen. Usein kyseessä onkin tekniikan hienosäätö. Tämänkin olen oppinut shihan Arelilta, sillä olen vuosien varrella nähnyt ja tuntenut, miten hänen tekniikkansa on kehittynyt. Tekniikat, jotka sattuivat vuosia sitten pirusti, ovat nyt vieläkin kivuliaampia koska hänen tekniikkansa on hioutunut vuosien varrella."
Jukido silloin ennen
Aikaisempina vuosina Jukido keskittyi Howardin mukaan paljolti heittojen toistoihin. Paria heitettiin tatamiin lukemattomia kertoja ja lukuisilla eri tavoilla. Harjoitukset käsittivät myös paljon itsepuolustusta. Tunnit olivat tuolloin pitkiä ja erittäin intensiivisiä. Howard muistaa liiankin hyvin, miten urakkaluonteinen heittoharjoitus saattoi kestää puolitoista tuntia herra Arelin hiillostaessa selän takana. Hidastelijat saivat jättää aina seuraavan heittonsa väliin: "Siihen aikaan harjoittelimme erittäin paljon myös ukemeja ja meillä oli oikein kilpailua siitä, kuka putoaa hallitusti korkeimmalta. Tuolloin opin ukemit ja nyt ne onnistuvat minulta luontevasti. Koska olin tuolloin nuori, en osannut edes pelätä loukkaantumista".
Shihan Paul Arel kehitti sekä Jukido-jujutsun että Kokondo-karaten. Howardin aloittaessa Jukido-jujutsun, harjoittelijat eivät tavanneet harjoitella rinnan molempia lajeja. Saatuan mustan vyön Jukido-jujutsussa shihan Arel kuitenkin ehdotti, että Howardin kannattaisi ryhtyä harjoittelemaan karatea jujutsun rinnalla: "Saadessani mustan vyön karatessa, olin shihan Arelin ja opettajani mestari Costan lisäksi ainoita, jolla oli vyöarvo molemmissa lajeissa. Nykyään rinnanharjoittelu on yleistynyt organisaatiossamme".
Karaten kautta Howard kertoo ymmärtäneensä uudella lailla voiman käytön ja kimen (voiman keskittämisen/hallinnan). Jukido-jujutsusta hän oli saanut taidon käyttää vastustajan liikevoimaa hyväksi lisättynä omiin voimiinsa: "Olin tottunut jujutsussa käyttämään tehokkaasti rentoa voimaa esimerkiksi suosikkiheitoissani tai otoshissa ja sei otoshissa (näitä heittoja Howard myös suosi kilpaillessaan aikoinaan menestyksellisesti Jukido-kisoissa) Menin nopeasti sisään ja tein heiton, mutta minulla ei ollut paljon voimia. Karatessa minun piti opetella saamaan tekniikoihini ja yläkehooni eri lailla voimaa. Vei pitkän aikaa ennen kuin sain tekniikoihin oikeanlaisen, "lukitun" voiman."
"Molemmat lajit ovat opettaneet minua suuresti. Kyseessä on kaksi eri lajia, joilla kummallakin on oma kauneutensa, omat vahvuutensa, omat tekniikkansa sekä omanlainen tyyli. Kunnioitan kumpaakin tämän vuoksi". Howard pohtii että monilla harrastajilla, jotka ovat oppineet kahta lajia tai tyyliä on halu liittää ne yhdeksi. Greg Howardin mielestä on kuitenkin tärkeää, että osaa itse mielessään eritellä kaksi tyyliä toisistaan, vaikka sitten hallitsisikin ne molemmat.
Onnekas sattuma
Howard pohtii olleensa hyvin onnekas löytäessään honbu dojolle. Hän huomasi hyvin varhaisessa vaiheessa, että shihan Arel oli hyvin kiinnostava mies ja häneltä saattoi oppia paljon. Greg seurasi tarkkaan, miten mestari käyttäytyi eri tilanteissa ja miten hän opettaessaan toimi ja liikkui. Howardilta ei jäänyt mitään näkemättä: hän imi itseensä vaikutteita kuin pesusieni.
"Nuorempana kiirehdin dojolle Jukido-harjoituksiin heti koulun jälkeen. Sen jälkeen osallistuin karate-harjoituksiin ja jäin vielä seuraamaan vanhempien harrastajien Jukido-harjoittelua. Tuntien välissä herra Arel antoi minulle arkielämän neuvoja. Vietin dojolla puoli neljästä aina puoleenyöhön saakka. Joten ei siinä jäänyt aikaa muihin harrastuksiin".
Howard muistelee, miten Paul Arelin tapana oli työntää karatenäytöksissä hänen käteensä mikrofoni. Alussa ujo poika ei saanut sanaa suustaan vaan hengitti vain raskaasti mikkiin. Vuosien myötä hän sai jo rohkeutta kertoa yleisölle, mitä näytöksessä seuraavaksi tulisi tapahtumaan.
Howard tutustui taekwondoon collegessa lukukauden verran kun hän tarvitsi liikuntaharrastuksesta merkinnän päästötodistukseensa: "Vaihtoehdot olivat taekwondo tai tanssiaerobic, joten valinta oli helppo. Halusin aikoinaan myös kokeilla vapaapainia, mutta minut hylättiin, koska heitin vastustajan käsivarsilukosta kasvoilleen maahan. Valmentaja ei kertonut minulle mitä tekniikoita sai käyttää, hän vain pyysi minua puolustautumaan luonnollisesti. Ja vannon, että se tekniikka tuli suoraan selkäytimestä. Painiopettaja karjui, kysyen mistä olin moisen liikkeen oppinut. Kerrottuani että kyse oli jujutsusta, hän huusi naama punaisena että et voi tuoda tuollaisia juttuja painisalille.
Tuolloin, 70-luvun lopussa, taistelutaidot olivat Yhdysvalloissa astumassa perinteisistä taidoista askeleen kohti kaupallisuutta: "Bruce Lee tv-sarjat ja kung fu olivat pinnalla, ja monasti ihmiset ylenkatsoivat itämaisia kamppailulajeja".
Ristiinharjoittelusta
Greg Howard ei ole hakeutunut kolmikymmenvuotisen taistelijanuransa aikana muihin lajeihin: "Kokondokalle ristiinharjoittelu muissa budolajeissa on tarpeetonta, koska hänen etsimänsä asia löytyy mitä todennäköisimmin tyylistä. Jukido-jujutsu ja Kokondo-karate antavat vastauksen kaikkeen, joka voi kohdata sinua itsepuolustuksessa. En väitä, että tyylimme olisi paras, mutta se antaa keinoja eri etäisyyksille. Monissa tapauksissa olen huomannut, että saan aina lopulta vastauksen kysymyksiini kunhan vain olen kärsivällinen. Alleviivaisinkin sanan kärsivällisyys - liian moni harrastaja on liian hätäinen ja haluaa oppia kaiken ja heti paikalla", lataa Howard.
Greg Howard painottaa, että oppilas ei ole aina kypsä oppimaan kaikkia tekniikoita: "Monesti ristiinharjoittelun syy on suuri ego. Opettaja on ehkä sanonut, ettei oppilas ole vielä kypsä uuteen tekniikkaan ja oppilas arvelee tietävänsä asianlaidan paremmin kuin opettajansa". Howard muistaa ikuisesti kesän, jona shihan Arel pakotti häntä harjoittelemaan yhtä kataa. Grag Howard oli kurkkuaan täynnä tuota kataa, mutta kyse olikin sillä kertaa kärsivällisyyden opettamisesta nuorukaiselle.
"Jokainen harjoittelija tarvitsee jonkun, joka sanoo että teet tämän tekniikan todella hyvin, mutta tuon huonommin. Tämä vaatii molemminpuolista kunnioitusta. Opettaja on ylpeä siitä, että oppilas oppii ja tämä taas on ylpeä siitä että opettaja kunnioittaa sitä, että hän oppii". Ristiinharjoittelussa on Greg Howardin mukaan usein kyse kunnioituksen puutteesta: "Useimmat kamppailulajit ovat hyviä ja mainettaan monipuolisempia. Onhan esimerkiksi taekwondossakin muutakin kuin potkut. Ihmiset kuitenkin haluavat yksinkertaistaa ja uskoa, että yksi kamppailulaji on hyvä vain yhdessä asiassa, vaikka tämä ei olekaan totta. Ristiinharjoittelu johtuu turhan usein kärsivällisyyden puuteesta ja se on epäluottamuslause opettajalle".
Mielikuvaharjoittelua
"Karateharjoittelijat ovat yleensä ihastuneita katoihin, jotka ovat heille uusimpia tuttavuuksia. Heidän olisi kuitenkin myös harjoiteltava aiemmin oppimiaan katoja, koska niissä on tekniikkaa, jota myöhemmin tarvitaan". Howard tunnustaa, että on kieltämättä vaikeaa löytää viikko-ohjelmassa aikaa tehdä ja toistaa kaikkea mitä on dojolla oppinut. Ja mitä enemmän on oppinut, sitä enemmän se vie aikaa. Greg Howard kertoo tekevänsä paljon mielikuvaharjoittelua: "Se saattaa vaikuttaa ulkopuolisesta hullulta, koska saatan steppailla ja heilutella käsiäni silmien ollessa kiinni".
Howardilta menee paljon aikaa myös matkustelemiseen seminaareissa Yhdysvalloissa shihan Arelin apuopettajana. Kuukauden huippuhetket ovat kaksi kertaa kuukaudessa honbu dojolla pidettävät mustien vöiden oppilaiden harjoitukset, jotka ovat kestoltaan 4-5 tuntia: "Opettajana on shihan Arel ja yleensä kyseessä ovat tekniikat, jotka kaikki luulevat jo hallitsevansa", kuvaa Howard.
Ei koskaan valmis
"Sensei Vesa Toropainen kysyi minulta kerran, miksi olen jatkanut kamppailulajeissa näinkin kauan, kun lähes kaikki samaan aikaan aloittaneista ovat jo aika päiviä lopettaneet. Vastasin olevani ihminen, joka haluaa hallita tietyn asian, todellakin ymmärtää sen läpikotaisin. Sen jälkeen olen valmis "paketoimaan" asian hyllylle ja siirtymään seuraavaan haasteeseen. Innostuin aikoinaan pistooliammuntaan ja minusta tuli myöhemmin asekouluttaja. Hallitsen nyt erilaiset tuliaseet ja olen hyvä ampuja. Pidän toki yhä yllä tätä taitoa, mutta en uhraa sille enää paljoa aikaa. Samalla tavoin halusin aikoinaan tulla hyväksi työssäni ja tein senkin samalla tavoin: hankkimalla itselleni tarvittavat tiedot ja taidot".
"Kokondossa en ole kuitenkaan koskaan ajatellut, että olisin oppinut tarpeeksi pistääkseni sen hyllylle. Joka ikisessä heitossa ja tekniikassa löytyy aina uutta, joka vaatii lisää harjoittelua, oppimista ja hiomista. Näiden kolmenkymmenen harjoitteluvuoden jälkeen voin vain todeta, että olen joko erittäin hidas oppimaan tai sitten oppimista on valtavasti. Itse kallistuisin jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle", virnistää Howard.
Teksti: Jarmo Österman